Kiss my Turku

 Onhan tämä toisaalta kaupunki, johon helposti rakastuu. Niin paljon hyvää ja kaunista.
Itsekin olen vasta viime päivinä uskaltautunut kävelemään kauemmas ja tutustumaan turkulaisten elämään muuallakin kuin ylioppilaskylä-yliopisto-keskusta akselilla.

Tähän kuvaan tiivistyy koko kaupungin sydän: Tuomiokirkko ja Aurajokiranta. Tuomiokirkon edustalle sovitaan tapaamiset, vähän niinkuin Rotuaarin pallolle. Ihan sama missä kohti pihaa seistään, kun autot väistää jalankulkijoita. Odotellessa voi vaikka vierailla kirkon sisällä, joka on tähän asti näkemistäni suomalaisista kirkoista kaikista kaunein niin sisältä kuin ulkoa. Innolla odotan myös toukokuun alkua, jolloin jokirannan kirsikkapuut kukkivat. Siinä turkulainen istuukin sitten lokakuuhun asti pussikaljalla.

Samalla mietitään ollaanko me nyt sit täl pual vai tois pual jokke. Tuomiokirkon puoleinen ranta, toisin sanoen täl pual jokke, on osa alkuperäistä Turkua, jota kutsutaan myös Åboksi. Keskustan puoleista uutta kaupunkia kutsutaan sen sijaan Turuksi. Loogista, eikö? Jos ei tiedä kummalla puolella jokea haluaa olla, voi myös jäädä seilailemaan jokea puolelta toiselle Förillä, kuten huomasin yhden perheen viime viikonloppuna tekevän. Föri on maailman suloisin kaupunkilautta, joka kulkee tätä väliä koko ajan ilmaiseksi. Onhan se nyt sata kertaa mukavampi kuin silta, vaikka Turku onkin koristellut yhden sillan miljoonilla narsisseilla ja keltaisilla tuoleilla.

Huolimatta siitä, että Aurajoen vesi onkin ehkä maailman kauheimman väristä, voi joesta löytää vaikka minkälaisia ystäviä. Tämä joutsen ei olisi halunnut jättää meitä, vaan seurasi hetken uskollisesti mukana. Yöllisellä kotimatkalla pään ylle saattaa kerääntyä henkensä edestä rääkyvä lokkiparvi. Vaikka en kauheasti pidäkään lokeista tai siitä jokapäiväisestä ja hyytävästä tuulesta, joka melkein saa pyöräilevän oululaisenkin kumoon, niin onhan se meri merkki kodista!

Mereltä voikin halutessan paeta vadelmaveneellä Ruotsiin. Vähän ihmetyttää, että olen vuoden aikana käynyt vasta kerran risteilyllä, vaikka täältä lähteminen on niiiin helppoa ja niiiin halpaa. Noh, siellä juhlittiin ja nautittiin koko vuoden edestä. Sitä paitsi onhan meillä auringon seurana jokilaivat. Mä en keksi MITÄÄN kauniimpaa Turusta kuin tämä Suomen Amsterdam yöllä. Jokilaivojen valot ja hiljaa soljuva Aurajoki oioioi. Koko kaupunkimaiseman koet upeimpana keskellä yötä Vartionvuorenmäellä.

Yksi Turun tunnetuimmasta nähtävyydestä on mun rakas naapurini Posankka, nimensä mukaisesti kumiankan ja marsipaanipossun risteymä. En tiedä mitä turkulaiset haluavat viestiä taiteestaan tällä oikeasti valtavan kokoisella patsaalla, mutta onhan se aika mielenkiintoisen näköinen. Viikon päästä Posankkakin saa painaa monien muiden tapaan ylioppilaslakin päähänsä.

Vapusta päästäänkin Turun yöelämään ja yliopistoelämään, vai ovatko nämä toistensa synonyymejä? Kyllä mun täytyy myöntää, että Turussa on parempi meno ja baarista riippuen myös halvempi hintataso kuin Oulussa. Täällä voi kohdata mitä vain, esimerkiksi Tuomikirkkoa kiertäviä alastomia opiskelijoita. Ja mä tykkääntykkään niin paljon teemabileistä. Toisinaan mua kuitenkin ihmetyttää turkulaisten baarien nimet. Ainakin silloin, kun joku ehdottaa lähtemistä Kouluun tai Apteekkiin.. Pankkiin, Puutorin Vessaan tai Päiväkotiin. Mutta tiedättekö, miksi kannattaa opiskella Turussa? Kuuleman mukaan turkulaisilla yliopisto-opiskelijoilla on Suomen parhaimmat perseet, koska he joutuvat ramppamaan jatkuvasti yliopistonmäkeä ylös alas. Miettikää sitä seuraavan kerran, kun tuskastelette Siggen portailla.

Baarista jatketaan Hesburgeriin. Turkulainenhan ei käy Mäkissä, vaan Hesessä, joita (no worries!) löytyy IHAN JOKA kulmalta. Mutta oikeasti Turussa on miljoonittain myös ihania ravintoloita ja kahviloita, joissa olen käynyt valitettavan vähän. Tässä kuvassa rautatieaseman vastapäinen symppis kahvila, jonka seinillä on Happy Joe -aforismeja. Mainitsemisen arvoinen on myös Hansan jäätelöpuoti, josta saa aitoa italialaista jäätelöä (nammmm).

Mua vähän kauhistuttaa, ettei mun puheesta täälla bongaa Oulua. Sen sijaan suusta kuuluu vain jotain murteiden sekasortoa.  Kuunnelkaa nyt (!!!) turkulaista, joka sanoo: "Mut ketä se oli? Mitä se sanos sul?" Turkulaisilla on murteensa ohella myös muita hassuja tapoja. Kuten se, että Hansamania viikolla ihmiset juoksee ilmaisen rahan perässä kauppakeskuksessa, jonka katosta tiputetaan kuvassa näkyviä lippusia sisältäviä ilmapalloja. (JA MÄÄKI SAIN YHEN HIHII) Tai se, että kauppatorin viereisissä liikennevaloissa voi kävellä X-tyyliin yhdestä kulmasta vastakkaiseen. Siis ilman, että tarvii seisoskella kahdesti valoissa. Tai huhut yliopiston viereisestä uimahallista, jossa mummot ja papat käy naku-uinneilla.

Kyllä mua Turussa ilostuttaa myös ensimmäinen oma koti. Kupittaan puiston vuohet ja opiskelijan ystävä Tiger. Söpöt vanhat puutalot ja kaupungin valloittanut mukulakivetys, vaikka kompuroimiselta ei voikaan välttyä. Se, että täällä alkaa pensaat vihertää ja samaan aikaan Oulussa sataa lunta. Unohtamatta naapuripihan ympäristötaideteosta(?), toisin sanoen puuta, josta roikkuu kenkiä. Mun lempparitaideteos tässä kaupungissa on kuitenkin vastarannan valoshow, joka syttyy aina ohi kävellessä. 

Emman täällä ollessa käytiin sivistämässä itseämme Turun linnassa. Mullakin on nyt mielenrauha, 

nimittäin tuntisin itseni hyvin huonoksi turkulaiseksi, ellen olisi sitä nähnyt. Seuraavana listalla on ainakin Ruissalo, Uittamon ranta ja Naantali (lue: Muumimaailma).

Vaikka kovasti ikävöinkin Ouluun, niin kyllä mä luulen, että Turullakin on mulle paljon annettavaa. Kenties mä joskus opin vielä tunnistamaan muitakin katujen nimiä kuin Hämeenkadun. Yhdessä Aurajoen jokilaivassa lukee "People are just about as happy as they make up their minds to be". En tiedä onko se turkulaisten filosofiaa, vai mitä, mutta näinhän se menee. 

Tervetuloa Turkuun!

Kevät alkaa tennareista

Tältä näytti Turku hetki sitten. Mutta ei tänään. Nyt lumi on poissa, alsfatit lakaistu hiekoista ja aurinko paistaa vieläkin isommin.Yllättäen puolet pyöristä oli kadonneet pyörävarastosta. Ihmiset nauttivat ensimmäisestä kevätpäivästä, ja niin tein minäkin.

Ostin uudet tennarit ja tanssin Aurajoen varrella. Talvivaatteet vaihtuivat kukkahameeseen ja sukkiksiin. Kävelin eri reittiä kaupungiin. Ja meinasin haljeta hymyilemisestä. Kassatäti kehui persikanväristä kevättakkiani. Specsaversin myyjä kannusti minua valinnassani - nyt mullakin on hipsterilasit. Söin kevään ensimmäisen mehujään ja rakastuin kuppinuudeleihin.
Jätin illalla verhon raolleen, jotta saan herätä aamuaurinkoon. Keksin sata uuttaa suunnitelmaa. Nukuin pitkään ja koukutuin suomalaisiin tv-sarjoihin. Yliviivasin taas yhden stressinaiheeni. Unelmoin piknikistä. Ja nauroin taas enemmän kuin pitkään aikaan. Minähän sanoin, että Turku näyttää paremmalta kevätauringossa.

Minä siis jatkan tanssimista.

Usko ihmeisiin, sillä niitä tapahtuu hetkissä ja niistä jää pieni jälki jokaiseen

Vuodenvaihteessa mä palautin ajatukseni edellisvuoteen. Talvipakkasilla 2014 hykertelin perhoset vatsassa ja piirtelin sydämiä vihonreunaan. Löysin mun rakkauden, joka etenkin viime aikoina on ollut mun elämäni tärkein kantava voima. Hyvästelin lukio-ajat ja jännitin yo-lautakunnan päätöksiä. Olin niiin äärettömän innoissani tulevaisuudesta, mutta samalla ehkä peloissani kaikista tulevista elämänmuutoksista. Siitä epävarmuudesta, missä elät puolen vuoden kuluttua. Löysin työpaikkani Hesburgerilta, joka on täällä Turussakin pelastanut mut köyhältä opiskelijaelämältä.

Yo-juhlissa jännitin mun vuoroa astua yksin eteen niiamaan ja vastaanottamaan todistukseni. Mutta sinä päivänä olin ihan ylionnellinen. Kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka tulivat meille mua juhlistamaan. Sukulaisista, jotka ajoivat kaukaa ja niistä yllättävistäkin ihmisistä, joiden en olisi uskonut muistavan.

Työskentelin henkilökohtaisena avustajana. Ensimmäinen työ, josta uskon oikeasti oppineeni jotain elämälle tärkeää. Söin jäätelöä torinrannassa ja kännäsin juhannuksena Kalajoella. Heinäkuussa valvoin puoleenyöhön vain voidakseni heti päivän vaihtuessa katsoa pääsykokeiden tulokset. Edessä oli valinta Turun ja Helsingin välillä, mutta en ollutkaan enää varma haluanko edes lähteä. 

Loppukesästä toteutin unelmiani Euroopassa. Elin puoleksi junassa ja uhmasin järkeä miljoonakaupungeissa. Palasin lennolta suoraan Turkuun koulunpenkille. Nukuin ilmapatjalla ja ruokin itseni parin astian kera. Pian kuitenkin tuotiin muuttokuorma äidin kanssa uuteen kotiin. Äiti palasi Ouluun ja minä jäin yksin. Uuteen kaupunkiin ja uuteen elämään.
Alussa me kaikki opiskelijat ujosteltiin söpösti. Onneksi tekemistä riitti; oli kieltenopiskelijoiden kastajaiset, fuksibileet, humanistibileet, aurasoutuapprot, tutorien ohjelmaa, kahvihuone-etkoja, viiniä.. Numerot vaihtuivat ja whatsapp huusi.

Ranskan vaatimustaso oli pienoinen shokki. Enää ei opiskeltu kieltä, vaan historiaa, kirjallisuutta tai kulttuurien välistä viestintää ranskan kielellä. Tällä hetkellä kaikki opettajat on natiiviranskalaisia. Pitäisi osata ymmärtää ja puhua. Sitten on kuitenkin niitä päiviä, kun tuntee onnistuneensa mahdottomasta. Kun ymmärtää vähän enemmän ja saa hyvää palautetta. Tai onnistuu vastaamaan kysymykseen.

Ei se kuitenkaan sitä 700 kilometrin ikävää poista. Oulun juna-asemalla tunnen aina palanneeni kotiin. Siellä on ne mun elämäni tärkeimmät ihmiset, muistot ja lapsuus. Voin lähteä käymään kylässä milloin vain, puhua kaikesta ja olla oma itseni. Aina joku hakee ja saattaa juna-asemalle. Turussa kävelen kotiin. Syksyllä sairastuin, ja mietin, ettei täällä ole ketään, kuka hätätilanteessa veisi lääkäriin tai hakisi mulle parannusta apteekista.

Olin aina rakastanut Turkua. Aluksi sitä kuvitteli, että kaikki tulisi olisi olemaan helppoa ja kivaa: yliopistoelämä, Etelä-Suomi, yksinasuminen, uudet ystävät ja uudet mahdollisuudet. Sitten sitä ei löytänytkään omaa paikkaansa joukossa. Pyörä on rikki ja palohälytintä ei saa kattoon. Tunneilla ei omat taidot riitä koskaan. Kahvinkeitin itkee yksinäisyyttään, kun kahveja ei kellekään keitellä. Luokka hajaantuu ja lopulta sitä ei olekaan mukana missään. Turku alkaa näyttäytyä lähinnä ahdistavalta. Jatkuvasti sataa ja väsyttää. 

Syksyn ja alkutalven ajan olen taas itkenyt. Miettinyt koulun vaihtoa tai opiskelujen lopettamista. En ole luovuttaja. Mutta tarpeeksi monen yrityksen jälkeen tekee mieli vain antaa olla. Ehkä pelkään näitä tunteita, kun muistan millaisessa positiivisuuskuplassa elin vuosi sitten. Melkeen kuin olisin nyt kadottanut itseni. Enkä kuitenkaan haluaisi muuta kuin olla onnellinen. Mutta uskaltauduin lopulta avautua olostani täällä. Muutamalta ihmiseltä kuulin tärkeitä sanoja, jotka saa hymyilemään. Onhan täällä ihan huipputyyppejä. Töissäkin on ollut nyt oikeesti kivaa. Tykkään meidän teatteriryhmästä, enkä malta oottaa, että prokkiksen valmistelu etenee. Toivon, että muutama Oulurakaskin tulisi pian käymään. Haluan jaksaa uskoa muutoksiin. Ihmeisiin. Ja jään odottamaan kevätaurinkoa, joka tuntuu välillä olevan mulle ihan elinehto.

Mutta tänään, eikö oltaisi vain onnellisia?