Pages

Saturday, February 7, 2015

Usko ihmeisiin, sillä niitä tapahtuu hetkissä ja niistä jää pieni jälki jokaiseen

Vuodenvaihteessa mä palautin ajatukseni edellisvuoteen. Talvipakkasilla 2014 hykertelin perhoset vatsassa ja piirtelin sydämiä vihonreunaan. Löysin mun rakkauden, joka etenkin viime aikoina on ollut mun elämäni tärkein kantava voima. Hyvästelin lukio-ajat ja jännitin yo-lautakunnan päätöksiä. Olin niiin äärettömän innoissani tulevaisuudesta, mutta samalla ehkä peloissani kaikista tulevista elämänmuutoksista. Siitä epävarmuudesta, missä elät puolen vuoden kuluttua. Löysin työpaikkani Hesburgerilta, joka on täällä Turussakin pelastanut mut köyhältä opiskelijaelämältä.


Yo-juhlissa jännitin mun vuoroa astua yksin eteen niiamaan ja vastaanottamaan todistukseni. Mutta sinä päivänä olin ihan ylionnellinen. Kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka tulivat meille mua juhlistamaan. Sukulaisista, jotka ajoivat kaukaa ja niistä yllättävistäkin ihmisistä, joiden en olisi uskonut muistavan.
Työskentelin henkilökohtaisena avustajana. Ensimmäinen työ, josta uskon oikeasti oppineeni jotain elämälle tärkeää. Söin jäätelöä torinrannassa ja kännäsin juhannuksena Kalajoella. Heinäkuussa valvoin puoleenyöhön vain voidakseni heti päivän vaihtuessa katsoa pääsykokeiden tulokset. Edessä oli valinta Turun ja Helsingin välillä, mutta en ollutkaan enää varma haluanko edes lähteä. 









Loppukesästä toteutin unelmiani Euroopassa. Elin puoleksi junassa ja uhmasin järkeä miljoonakaupungeissa. Palasin lennolta suoraan Turkuun koulunpenkille. Nukuin ilmapatjalla ja ruokin itseni parin astian kera. Pian kuitenkin tuotiin muuttokuorma äidin kanssa uuteen kotiin. Äiti palasi Ouluun ja minä jäin yksin. Uuteen kaupunkiin ja uuteen elämään.
Alussa me kaikki opiskelijat ujosteltiin söpösti. Onneksi tekemistä riitti; oli kieltenopiskelijoiden kastajaiset, fuksibileet, humanistibileet, aurasoutuapprot, tutorien ohjelmaa, kahvihuone-etkoja, viiniä.. Numerot vaihtuivat ja whatsapp huusi.
Ranskan vaatimustaso oli pienoinen shokki. Enää ei opiskeltu kieltä, vaan historiaa, kirjallisuutta tai kulttuurien välistä viestintää ranskan kielellä. Tällä hetkellä kaikki opettajat on natiiviranskalaisia. Pitäisi osata ymmärtää ja puhua. Sitten on kuitenkin niitä päiviä, kun tuntee onnistuneensa mahdottomasta. Kun ymmärtää vähän enemmän ja saa hyvää palautetta. Tai onnistuu vastaamaan kysymykseen.


Ei se kuitenkaan sitä 700 kilometrin ikävää poista. Oulun juna-asemalla tunnen aina palanneeni kotiin. Siellä on ne mun elämäni tärkeimmät ihmiset, muistot ja lapsuus. Voin lähteä käymään kylässä milloin vain, puhua kaikesta ja olla oma itseni. Aina joku hakee ja saattaa juna-asemalle. Turussa kävelen kotiin. Syksyllä sairastuin, ja mietin, ettei täällä ole ketään, kuka hätätilanteessa veisi lääkäriin tai hakisi mulle parannusta apteekista.
Olin aina rakastanut Turkua. Aluksi sitä kuvitteli, että kaikki tulisi olisi olemaan helppoa ja kivaa: yliopistoelämä, Etelä-Suomi, yksinasuminen, uudet ystävät ja uudet mahdollisuudet. Sitten sitä ei löytänytkään omaa paikkaansa joukossa. Pyörä on rikki ja palohälytintä ei saa kattoon. Tunneilla ei omat taidot riitä koskaan. Kahvinkeitin itkee yksinäisyyttään, kun kahveja ei kellekään keitellä. Luokka hajaantuu ja lopulta sitä ei olekaan mukana missään. Turku alkaa näyttäytyä lähinnä ahdistavalta. Jatkuvasti sataa ja väsyttää. 
Syksyn ja alkutalven ajan olen taas itkenyt. Miettinyt koulun vaihtoa tai opiskelujen lopettamista. En ole luovuttaja. Mutta tarpeeksi monen yrityksen jälkeen tekee mieli vain antaa olla. Ehkä pelkään näitä tunteita, kun muistan millaisessa positiivisuuskuplassa elin vuosi sitten. Melkeen kuin olisin nyt kadottanut itseni. Enkä kuitenkaan haluaisi muuta kuin olla onnellinen. Mutta uskaltauduin lopulta avautua olostani täällä. Muutamalta ihmiseltä kuulin tärkeitä sanoja, jotka saa hymyilemään. Onhan täällä ihan huipputyyppejä. Töissäkin on ollut nyt oikeesti kivaa. Tykkään meidän teatteriryhmästä, enkä malta oottaa, että prokkiksen valmistelu etenee. Toivon, että muutama Oulurakaskin tulisi pian käymään. Haluan jaksaa uskoa muutoksiin. Ihmeisiin. Ja jään odottamaan kevätaurinkoa, joka tuntuu välillä olevan mulle ihan elinehto.

Mutta tänään, eikö oltaisi vain onnellisia? 

4 comments:

  1. Voinko palauttaa sulle samat sanat mitä sanoit mulle kauan sitten?
    "You are never given a wish without also being given the power to make it come true. You may have to work for it, however."
    Meiän pitäs niin nähä!

    ReplyDelete
  2. Oii tiedätkö Katti,
    tuossa on just ne oikeat sanat, joita mä tarvin ja joihin täytyy jaksaa luottaa.
    Koska unelmat on oikeesti mahdollisuuksia
    kunhan niihin uskoo<3
    Ja mehän uskotaan, eikö? Meidän todellakin pitäs nähä!! Soitellaan :*

    ReplyDelete
  3. Musta on jotenkin niin hassua, kuinka ihmiset painii näiden samojen ongelmien kanssa asuinpaikasta tai elämäntilanteesta riippumatta - siinä missä olen öisin valvonut pitkään saamatta unta ja ollut silti ihan täysin rättipoikkiväsynyt, miettinyt, että oisko vaan helpompi lähteä ja olla kuuntelematta niitä kiukkukohtauksia, joita saa päivä toisensa perään kuulla ja palata sinne, missä itseä pystyy ilmaisemaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Jossa mun tekemää työtä osataan arvostaa. Jossa on ne ihmiset, joita oikeesti kiinnostaa se, että kuka mä olen.

    Mut sit on taas niitä päiviä, jolloin sitä jaksaa taas uskoa huomiseen ja itseensä. Kyllähän mä selviän. Ja aurinkokin pilkistää jo vuorien takaa, kohta on kevät.

    Nähdään viimeistään kesällä, joohan? Tuun täältä joskus kevään aikana pois. :)

    ReplyDelete
  4. Niin ja hassua on, miten elää ihan tietämättä näistä toisten samoista ajatuksista. Kai sitä on aina saanut elää tarpeeksi lähellä omaa mukavuusaluettaan, ja nyt elää päinvastoin kokonaan sen ulkopuolella. Kotona, vanhojen läheisten ympäröimänä, ei tarvitse koko ajan pinnistää ja yrittää olla jotakin. Ja silti on rakastettu. :--)

    Ihanaa, että tuut takas pian! Keksitään sitten jotain jännää tekemistä. Täällä mä muistelen aina meidän Ahvenanmaa pyöräilyjä :33

    ReplyDelete